Rentouttava jääretki

 

Palokärki lauloi kerran, kirkaisi pitkään ja keskittyi sitten nakuttelemaan puuta. Ei se halunnut näyttäytyä, kertoi vain olevansa siellä.

Minä makasin jään päällä ja yritin kuulla talviunia nukkuvan järven hengityksen.

Olimme lähteneet loppiaisviikonlopuksi Hämeenlinnaan rentoutumaan.

 

Rakastan jäällä kulkemista. Jo rannasta jäälle astuminen tuo tunteen vapaudesta, rajattomasta maailmasta, mahdollisuudesta mennä minne vain. Tästä huolimatta olen varsin varovainen jäällä liikkuja. Kävelimme rantoja pitkin, siellä, missä vesi ei ole syvää ja järven päälle kurkottavat puut ehkä ojentaisivat oksaansa avuksi, jos jää pettäisi alta. Seurailimme tuoreita jalanjälkiä. Muutama ihminen hiihteli vastaan.

Jäänaskaleiden puuttumisen muistan aina vasta jäillä. Kaupan lähistöllä se ei ikinä tule edes mieleen.

 

Askelmittari näytti jo melkoisia numeroita, kun pysähdyimme pohtimaan vaihtoehtoja. Edellisestä ruuasta oli jo melko lailla aikaa, auringonlaskuun oli puolisen tuntia ja jalkojen jaksaminen loppumatkasta vähän huoletti. Lyhin reitti takaisin olisi mennä suoraan järven yli. Mutta miten vahvaa jää olisi keskellä järveä? Päättyisikö se huonosti? Voisi kääntyä takaisin, tai sitten voisi jatkaa matkaa järven ympäri. Pitkä lenkki tulisi joka tapauksessa.

Järven ylittäminen ei tuntunut turvalliselta ja takaisin päin kääntyminen olisi ollut tylsää. Lähdimme kiertämään järveä. Ohitimme rannan nuotiopaikan makkaranpaistajat ja jyrkän kallion. Edellä kulkivat edelleen jonkun toisen jalanjäljet.

Kunnes jäljet kääntyivät keskelle järveä. Juuri sinne, minne emme aikoneet mennä. Uusi neuvonpidon paikka, ja päätimme pysytellä rannan lähellä.

Järvi, jonka ympäri olemme kävelleet kesällä monta kertaa, alkoi tuntua valtavalta. Jaloilla alkoi tosiaankin olla kerrottavaa siitä, miten pitkästi yhden päivän aikana sopi kävellä. Niille oli sentään luvattu rentouttava loppiaisviikonloppu.

Missään ei näkynyt ketään. Lumessa ei ollut ihmisen jälkiä. Vain kauriit ja jänikset olivat katsoneet sen puolen järveä sopivaksi paikaksi olla. Hiukan mietitytti, miksi. Hiukan alkoi myös epäilyttää, oliko koko jäille lähteminen, saati järven kiertäminen, ollut millään tavalla järkevää. Lumi alkoi muuttaa sävyään valkoisesta hämäränharmaaksi. Välttelimme väsymystä ja hermojenmenetystä muistelemalla muutamaa muuta ei aivan loppuun asti harkittua, mutta silti onnistunutta jääseikkailua ja muuten vaan överipitkiksi venyneitä retkipäiviä.

Sitten näin sulan paikan. Aivan järven päässä virtaava puro piti veden sulana. Sydän ehti hetken jyskyttää melko huolestuneena, kun haeskelimme sopivaa paikkaa nousta rantaan.

Lumihangessa ei lopulta tarvinnut rämpiä pitkäänkään ennen kuin pääsimme tielle.

 

Illalla kelpasivat hotellin sauna, ruoka ja sängyssä retkottaminen. Niiden jälkeen koko retki jo vähän nauratti. Mitä olisi elämä ilman pieniä jääseikkailuja?  

Ostoslistalle jälleen kerran ne naskalit. Josko ne saisi hankittua siihen mennessä, kun järvessä taas on tarpeeksi kantava jää.