Marraskuu

 

Syksy oli kulunut pitkälle. Nuuskamuikkunen taivalsi etelään päin, toisinaan hän pystytti telttansa ja antoi ajan mennä menojaan. Hän kuljeskeli umpimähkään, katseli ympärilleen mitään miettimättä, muistelematta ja nukkui paljon. Hän oli valpas, mutta ei hitustakaan utelias, eikä häntä liikuttanut minne hän kulki – hän halusi vain vaeltaa eteenpäin.

(Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu. Suom. Kaarina Helakisa.)

 

On joitain kirjoja, joita palaan lukemaan uudestaan ja uudestaan. Kirjoja, joiden henkilöt tulevat jokaisella lukukerralla yhä rakkaammiksi. Kirjoja, jotka tuovat turvaa ja lohtua. Kirjoja, joista löydän joka kerralla jonkin uuden, ihmeellisen asian, vaikka olin kuvitellut osaavani ne jo melkein ulkoa. Kirjoja, jotka avaan ja sielu värisee jo ensimmäisellä sivulla siitä, miten kaunista teksti on. Muumilaakson marraskuu kuuluu niihin sielua värisyttäviin. Osaisinpa minäkin löytää aina juuri oikeat sanat ja saada ne lipumaan peräkkäin niin, että lukeminen on helppoa kuin hengittäminen.

 

Muumilaakson marraskuussa syksy on läsnä jokaisessa virkkeessä ja talvi hiipii yhä lähemmäksi. Puutarhakalusteet kannetaan sisälle, veneet vedetään rannalle, väki käpertyy sisälle. Nuuskamuikkunen pakkaa reppunsa, unohtaa jättää jäähyväiskirjeen ja lähtee.

 

Ihan äkkiarvaamatta Nuuskamuikkusen tuli ikävä perhettä. Hekin olivat toisinaan vaivalloisia. He tahtoivat rupatella. He olivat kaikkialla. Mutta heidän seurassaan saattoi olla yksikseenkin.

 

Nuuskamuikkunen haluaa tehdä lauluja, mutta sävelet eivät tule. Hän arvelee niiden jääneen jonnekin päin Muumilaaksoa. Vilijonkka melkein putoaa katolta ja alkaa tuntea huimausta vain ajatellessaankin siivoamista. Hemuli herää aamulla vielä väsyneempänä kuin oli nukkumaan käydessään ja ajattelee, että kaikki päivät ovat samanlaisia. Yksinäinen pieni homssu kertoo itselleen tarinoita äidistä ja Ruttuvaari päättää unohtaa kaikki ikävät asiat ja muistaa vain muutaman hauskan. Aina hyväntuulinen Mymmeli haluaa vain lähteä tapaamaan pikkusiskoaan. Kaikki lähtevät Muumilaaksoon etsimään lohtua, turvaa, yhteyttä itseensä ja toisiin, mutta Muumitalossa kukaan ei ole kotona.  

 

– Ota ihan rauhallisesti vaan, ei koko laaksossa ole mitään pahempaa kuin me itse.

 

Joitain vuosia sitten yliopistossa marraskuun pimeään toi valoa lasten- ja nuortenkirjallisuuden kurssi. Lehtori Sirke Happponen suositteli kaikkia lukemaan Muumilaakson marraskuun kurssin aikana. Hän sanoi selviävänsä marraskuusta sen voimalla. Mielestäni marraskuun lisäksi se auttaa selviämään ihmisenä olemisesta ylipäänsä. Kirjan henkilöitä tarkastellessani minun on helppoa tunnistaa omat kipukohtani ja katsella niitä lempeästi. En minä ole ainoa, joka tuntee noin. Jonakin päivänä voi löytää innon, jonka on luullut kadottaneensa. Voi myöntää, ettei haluakaan tehdä sitä, mitä on luullut haluavansa. Voi taltuttaa liian suuriksi kasvaneet asiat. Jonakin iltana laiturilta voi nähdä veneen maston nokkaan ripustetun myrskylyhdyn valon.