No aurinko

Marraskuussa kuulin ilokseni, että olen saanut kunniamaininnan Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston kirjoituskilpailussa Kilpailun aiheena oli spekulatiivinen fiktio ja pituusrajana novelleille korkeintaan kolme sivua.

Joten tässäpä novellin verran kevättä ja aurinkoa vuoden pimeimpään aikaan myös täällä blogissa.

 

Kevät

 

Hän makasi bussipysäkin penkillä. Penkki oli niin lyhyt ja kapea, että oli ihme, että siinä ylipäänsä pystyi makaamaan. Mutta kovin lyhyt ja kapea hänkin oli. Hänen ihonsa oli harmahtava, mutta hänen hengityksensä rohisi niin kovaan ääneen, että elossa hän epäilemättä oli. Pysähdyin pysäkin katoksen reunalle miettimään, olisiko parempi antaa hänen jatkaa uniaan, vai yrittää saada hänet hereille.

                      ”Voisinko mä auttaa sua jotenkin?” kysyin.

                      Hän räväytti silmänsä auki. Ne olivat hyvin kirkkaan siniset.

                      ”Joko pitää mennä?” Hän pälyili harmaata taivasta, jäistä tienpintaa, lumikasaa katoksen takana.

                      ”Ei kun mä kysyin, että – ”

                      ”Pitää”, hän sanoi, nousi istumaan ja alkoi taputella repaleisen takkinsa taskuja. ”Missä pirussa se oikein on?”

                      ”Mikä?”

                      ”No aurinko. Ai, tuolla.”

                      Hän kierähti penkiltä alas ja kurkotti ottamaan jotakin sen alta. Noustessaan hän löi päänsä penkkiin ja päästi suustaan vuolaan litanian kirouksia.

                      Hänen kädessään oli lasipallo, joka kaiken harmaan rinnalla oli niin kirkas, että melkein häikäisi.

                      ”Onhan se helvetti miten liukasta täällä on”, hän nurisi itsekseen lähtiessään lipsuttelemaan jään peittämää jalkakäytävää pitkin. Hänen toisen kenkänsä kärki oli auki. Sieltä pilkisti keltainen villasukka.

                      Mutta vaikka hän manaili itsekseen liukkautta ja jäätä, minusta näytti, että niissä paikoissa, joihin hän astui, jotenkin merkillisellä tavalla asfaltti oli tullut näkyville.

                      ”Eikä se paista”, hän jatkoi mutinaansa. ”Ei lämmitä eikä valaise. Kuule ipana.”

                      Hätkähdin. Hän oli kääntynyt katsomaan minua.

                      ”Jos haluat olla hyödyksi, niin kipaisepa hakemaan pizza ja pari kaljaa.”

                      ”Tuota, okei, mutta mä en varmaan – ”

                      ”Pitää mennä nyt, mutta kysy tietä niiltä linnuilta. Kyllä joku niistä kuitenkin heti huomaa.”

                      ”Linnuilta?”

                      ”Linnuilta. Niiltä lurittelijoilta. Vai joko ne on talven aikana unohtuneet? Kauhean äkkiä kaikki aina unohtuu.”

                      Sitten hän alkoi taas jupista itsekseen kuin olisi unohtanut minut kokonaan, ja jatkoi matkaansa.

 

Hetken päästä minä seisoin kadulla kahden pizzalaatikon kanssa ja mietin, mistä löytäisin hänet.

                      Silloin kuulin, miten mustarastas lauloi. Ensimmäisen kerran sinä keväänä.

                      Ja koska mitään muuta ohjetta hän ei ollut antanut, lähdin seuraamaan rastaan liverrystä.

                      Mustarastas lauloi suuren kuusen oksalla. Kuusen juurella, sulassa kohdassa, hän istui heittelemässä ilmaan sitä ihmeellisen kirkasta lasipalloa. Kuusen oksia peittävä lumi ja jää oli aloittanut hitaan muutoksensa vesipisaroiksi, jotka tipahtelivat yksi kerrallaan maahan.

                      ”Kas. Ipana. Ja ruokaa”, hän sanoi, heitti pallon vielä kerran ilmaan, nappasi sen toisella kädellään kiinni ja työnsi taskuunsa.

                      ”Ne ei myyneet mulle olutta”, sanoin ja ojensin toisen pizzalaatikon hänelle. ”Kun mä olen lapsi.”

                      ”No perhana, eivätpä tietenkään. Mutta parempi tämäkin kuin ei mitään.”

                      Istuin hänen viereensä ja söin omaa pizzaani. Alkoi hämärtää, mutta mustarastas lauloi edelleen.

 

Aamuyöstä alkoi lumisade ja sitä kesti seuraavat kaksi päivää. Hän makasi kuusen juurella, kääriytyi takkiinsa ja kieltäytyi nousemasta.

                      ”Eikö sun pitänyt mennä nyt? Lähteä liikkeelle?” yritin maanitella häntä.

                      ”Ei”, hän murahti. ”Nyt on talvi.”

                      Niin oli. Aurinkoa ei näkynyt ja tuuli oli kylmä. Hän ei enää edes vastannut minun ehdotuksiini, joten minä vedin hupun päähäni ja istuin vain siinä hänen vieressään.

                      Kolmantena päivänä hän nousi, niin kuin olisi koko ajan aikonutkin tehdä juuri niin. Hän lähti harppomaan pitkin metsää ja teiden pientareita niin pitkin askelin, että jouduin melkein juoksemaan hänen perässään. Sade muuttui ensin rännäksi ja sitten vedeksi. Jään päälle satava vesi teki joka paikasta liukkaan, mutta jotenkin hän aina onnistui löytämään sulat kohdat. Tai sitten ne löysivät hänet.

                      ”Onhan sulla se mukana?” kysyin illansuussa ja vilkuilin hänen takkinsa taskuja. Mitä jos lasipallo oli jäänyt sinne kuusen juurelle, tai vierähtänyt jossain kohtaa ulos hänen taskustaan?

                      ”Ai mikä?”

                      ”Aurinko.”

                      Hän työnsi kätensä taskuunsa. ”Täällähän se. Meinaatko, että sen pitäisi päästä sieltä ulos?”

                      Vastausta odottamatta hän otti pallon käteensä ja alkoi heitellä sitä hajamielisesti kädestä toiseen. Se oli niin kaunis. Minun olisi tehnyt mieli kokeilla, miltä tuntui pitää sitä kädessä.

                      Sade lakkasi ja taivas kirkastui. Valo oli kuin ohut harso pimeän edessä, mutta oli kuitenkin.

 

”Kyllä on kevät taas myöhässä”, joku ihminen sanoi jollekin toiselle kerran, kun me kävelimme kaupungissa. Se oli taas niitä kylmiä, sateisia päiviä.

                      ”Eikä ole”, hän murahti kovaan ääneen, mutta ihmiset eivät kuulleet. Ne eivät usein nähneet eivätkä kuulleet meitä. ”Niin ne aina valittavat, vaikka milloin aloittaisi. Yrittäisivät joskus itse, niin tietäisivät, mikä homma siinä on.”

                      ”Musta tuntuu, että niillä on ikävä aurinkoa. Ne eivät ole nähneet sitä moneen päivään.” Sillä vaikka ihmiset eivät aina nähneetkään meitä, auringon ne huomasivat aina, kun hän vain otti sen taskustaan esille.

                      Hän murahti jotain epäselvää ja lähti harppomaan kovaa vauhtia tietä pitkin. Vesipisarat tipahtelivat hänen hiuksiltaan. Hän oli aika raskasta seuraa silloin, kun oli niin pahalla tuulella, mutta minä juoksin silti hänen peräänsä.

”Saisinko mä kokeilla sitä?” kysyin.

                      ”Ai mitä?”

                      ”No aurinkoa.”

                      Hän mulkaisi minua kumiensa alta ja työnsi pallon käteeni. ”Anna mennä.”

                      Se oli ihmeellinen. Se oli niin lämmin ja lempeä, sen pitelemisestä tuli hyvä olo. Olisin halunnut vain pitää sen lähelläni, mutta tiesin, että sen piti päästä ylös.

                      Heitin sen ilmaan, paljon korkeammalle kuin hän oli vielä kertaakaan heittänyt. Otin sen kiinni ja heitin uudestaan, yhä ylemmäksi, monta kertaa. Se tuli yhä vain lämpimämmäksi ja kirkkaammaksi.

                      Heitin sen niin monta kertaa, että minua hengästytti ja minun piti lopettaa.

                      ”Aikamoisia heittoja”, hän sanoi, ja minusta tuntui, että hän yritti piilotella sitä, miten vaikuttunut oli. ”Kuules ipana, kuka sinä olet?”

                      ”Mun nimi on Vappu”, minä sanoin.

                      Hän nauroi. ”No niinpä tietenkin on”, hän sanoi ja nauroi ja hänen naurunsa kuulosti talitintin naurulta ja mustarastaan laululta ja räystäältä putoilevilta vesipisaroilta.

 


 

 


Kommentit

Suositut tekstit