Hiljaisuus

 

Minä olen usein hiljaa. En halua täyttää tilaa puheella. Mietin usein, mitkä asiat kannattaa sanoa, mitkä pitää omana tietonani.

Jännittävääkin puhuminen on joskus, etenkin isoissa porukoissa, vieraiden ihmisten kanssa. Ne vähätkin sanat, jotka haluaisin sanoa, häviävät mielestäni, kuin en olisi koskaan puhua osannutkaan.

Läheiseni tietävät tapani olla hiljaa, sietävät sitä, jotkut kai pitävätkin siitä. Muissa ihmisissä se tuntuu herättävän välillä hankalan olon. Hiljaisuus on pelottavaa. Olen miettinyt, onko ihmisillä luontainen tarve pitää ääntä. Muistutetaanko sillä itseä ja toisia omasta olemassaolosta? Vältelläänkö kohtaamasta jotain? Joillekin kai puhuminen vain on yhtä luontevaa kuin hiljaa oleminen minulle.

Monia puhujia on mukava kuunnella. Joillain on aina jotain kuuntelemisen arvoista asiaa.

Joskus kuunteleminen väsyttää silti. Tekisi mieli olla vain hiljaa.

Työpaikallani, päiväkodissa on hyvällä onnella muutaman minuutin mittainen hetki, jolloin on aivan hiljaista. Tekisi mieli katkaista se ja kysyä lapsilta, että eikö kuulostakin ihanalta. Mutta jos kerran erehtyy puhumaan, hiljaisuus on luultavasti mennyttä.

 

Syyskuisena lauantaina Nuuksiossa oli paljon ihmisiä, joka puolella liikettä, askeleiden ääniä, loputtomasti kerrottavaa, monta eri kieltä.

Mutta kun astuu muutaman askelen pois merkityltä reitiltä, siltä, jolla keltaisia neliöitä seuraamalla ei kadota itseään, onkin äkkiä aivan yksin. Voi suhistella rantaruovikon läpi, upottaa jalat sammaleeseen, voi istua vanhalle sillalle ja kuunnella sitä, että missään ei kuulu mitään.

Syksy kulkee siveltimensä kanssa metsässä ja maalaa sen keltaiseksi ja punaiseksi, pilvet harmaiksi, pienen auringonsäteen pilvien väliin. Missään vaiheessa se ei sano mitään.

Hiljaisuuden rikkoo yksi maahan putoava lehti.

Palokärjen laulu ja sen päätteeksi pitkä kiljaisu.

Korppi.

Oksalle lennähtää närhi.

Varvikossa vilahtavaa kyytä vähän säikähdän. Mutta oikeastaan sekin on aika kaunis. Sulava luikertelija, säikky ja hiljainen sekin.