Kuksa nimeltä Ismo

 

Maanantaina töihin lähtiessä pukkasi pientä kriisiä. Perintörannekellostani oli loppunut patterit yön aikana. Tästä seurasi se, että töissä vilkuilin puhelinta paljon useammin kuin olisin halunnut, ja silti missään aikataulussa pysyminen oli paljon vaikeampaa kuin yleensä.

Täytyy käydä vaihdattamassa patterit. Mutta onneksi muistin maanantain aikana, että minulla on toinenkin perintökello, kaunis, vedettävä kaulakello.

En yleensä käytä töissä mitään koruja, joten tiistaiaamuna kaikkien päiväkodin lasten huomio oli taattu, kun tulin paikalle uuden kellon kanssa. Erityisen ihastuttavan siitä tekee se, että kellokoneisto on lasin alla näkyvissä. Parasta on tietenkin katsoa, miten kellon rattaat pyörivät, kun vedän sitä.

 

 

Olen joskus sanonut, että kaikki oleellisin omaisuuteni on isovanhemmilta perittyä, enkä ole liioitellut kovinkaan paljoa. Kellojen lisäksi retkeilyvarusteeni ovat mummon ja papan peruja. Vanhoja, mutta edelleen erinomaisesti toimivia. Perintötermari pitää teen lämpöisenä ja korkki on kestänyt moninkertaisen ajan Ikean vastaavaan verrattuna. Trangiaan ostin uudet kattilat, kun ruuan tekeminen vanhoissa ei enää tuntunut hyvältä. Runko on kuitenkin edelleen sama vanha. 

Muutaman kerran, kun olemme etsineet teltan kiiloille pehmeää paikkaa kallioisesta maasta, on käynyt mielessä, että kupoliteltan omistamisessa voisi olla puolensa. Joskus poden pientä rinkkakateutta, kun katselen toisten retkeilijöiden uusia, kevyitä rinkkoja. Mutta harjateltan ja mummon vanhan, alumiinirunkoisen rinkan kanssa minulla on vahva olo. Siitä olosta en halua luopua, vaikka joku muu ratkaisu voisikin olla helpompi.

 

 

Viime talvena satuin pohdiskelemaan ääneen kuksanpuutettani. Isä totesi, että heillä olisi kaapissa papan kuksa, vähän käytetty, ellei jopa käyttämätön, ja lupasi sen käyttööni.

Kuksan kahvaan on poltettu Ismo. Pappani, nykyisin siis myös kuksani nimi.

”Ootko sä pakannut Ismon?” olen jokusenkin kerran kysynyt puolisolta retkelle lähtiessä.

Välillä mietimme, että jos antaisin puolisolle lahjaksi oman kuksan, mikä nimi siihen laitettaisiin. Pitäisikö sen olla Pertti puolison vaarin mukaan?

 

Yhden perintöesineen käyttöön pyysin isältä erikseen luvan. Sain, ja nyt se on kulkenut mukanani monessa paikassa kahden ja puolen vuoden ajan.

Häitä suunnitellessa moni perinteisesti häihin liittyvä asia tuntui vieraalta. Muun muassa isot juhlat, valkoiset hääpuvut ja kalliit timanttisormukset. En halunnut enkä myöskään hankkinut niistä mitään. Halusin jotain, mikä tuntuisi omalta, minulta ja tärkeältä.

Laitatin mummon sormukseen uuden kaiverruksen. Nykyisin siinä lukee

M & I  29.7.62    K & E 22.2.20