Hillojen perässä haahuilija

 Harva asia on yhtä vakava kuin hillastus. Seuraavassa muutamia ohjeita suolle lähtöä varten.

Hillapaikkaa ei kerrota oman hillastusseurueen ulkopuolelle kuin korkeintaan kunnan tarkkuudella.

Suolle lähdetään mieluiten aikaisin aamulla, että sinne ehtii ensimmäisenä. Matkalla kuuluu tarkkailla vihollisjoukkojen autoja ja mulkoilla niitä pahasti.

Kun autolta lähdetään jatkamaan matkaa kävellen, täytyy varoa jättämästä liian selviä jalanjälkiä. Polkua ei saa tehdä.

Kaikkein salaisimmalla suolla ei saa puhua, ettei kukaan vain kuule ja huomaa, että sielläkin on hilloja. Maastopuku ja mättäiden takana piileskely on suotavaa.

Vihollisille ei kuulu jättää mitään. Tontulle vähän, että se pysyy hyvällä tuulella jatkossakin. (Se on sitten oma keskustelunaiheensa, onko tontulle sopivaa jättää ylikypsät, käyneet ja hankalissa paikoissa kasvavat hillat.)

 

On helpon suon hillareissuja ja sitten on niitä, joilla jännittää, riittääkö kumisaappaan varressa mitta. Aina ei riitä. On aikaisesta aamusta alkavia pitkiä hillareissuja ja iltahillareissuja. (Lähdetäänkö vielä iltahillaan, nyt kun on vähän ehditty levähtää?) On tiedustelureissuja, joilla juostaan sille kaukaisimmalle suolle katsomaan, miltä se tänä kesänä näyttää ja olisiko siellä jo kypsää. On pikkuhillareissuja. (Jos nyt ottaisi vain tuon litran ämpärin. Tai kaksi. Ehkä varalta vielä kolmannenkin, jos löytyy oikein hyvä paikka. Jos ihan tuohon lähisuolle mennään niin tuskin tarvitsee kantaa juotavaa mukana.) Ja on niitä hillareissuja, kun mäkäräisiä on niin paljon, että seuraavana päivänä naama näyttää siltä, kuin olisi ollut nyrkkitappelussa.

 

Perheessäni on koko elämäni ajan muisteltu niitä hyvä hillavuosia, kun marjaa kerättiin kaksin käsin ja lapiolla ja paluumatkalla raahattiin täysiä kymmenen litran ämpäreitä. Ja sitä yhtä hellepäivän reissua, kun kesken hillan lapioimisen juomavesi loppui.

Yhden sellaisen aikuisten pitkän reissun jälkeen kummitätini ehdotti, että voisi viedä minut vielä illalla pikkuhillaretkelle helpolle lähisuolle. Siihen asti olin ollut liian pieni kulkemaan mukana pitkää matkaa hyville hillapaikoille. Olin muistaakseni yhdeksän tai kymmenen. Keräsin ensimmäisen hillalitrani.

 

Ja edelleen kesälomasuunnitelmiin täytyy jättää tilaa heinäkuun puolen välin tienoille. Kun äiti lähettää kuvan ensimmäisistä hillaämpäreistä, otan piakkoin suunnan kohti pohjoista. Hilloja täytyy olla, ja mieluummin enemmän kuin vähemmän. Täytyy myös olla tarpeeksi iso pakastin.

Muihin asioihin en aina muista suhtautua niiden edellyttämällä vakavuudella. Joskus salaa vähän naurankin sille, miten vakavasta asiasta on kyse. En ole koskaan lähtenyt suolle kymmenen litran ämpärin kanssa. Haahuilen hillojen perässä, kerään vuoron perään suuhun ja ämpäriin. Erinäisiä tarinanpalasia muistan pyöritelleeni poimiessani mielessä siitä ensimmäisestä kerrasta alkaen. Viimeisimmäksi tätä blogitekstiä. Suo ja hillojen löytyminen inspiroivat.   

 


 

Kommentit

Suositut tekstit