Paikallinen kummitus

 

Törmäsin paikalliseen kummitukseen iltakävelyllä lähimetsässä. Juttelin ystäväni kanssa puhelimessa, kun äkkiä ajatus katkesi aivan perusteellisesti.

                      Mitä tuolla oikein on?

                      Ymmärrettävästi ystäväni ei tiennyt senkään vertaa, mitä minä.

 

Kallo nökötti kahden oksan välissä, joku oli varmastikin nostanut sen siihen. Alaleuka oli tiessään, mutta yläleuan hampaat olivat tallella. Valtavan suuret silmäkuopat, pään sivuilla ontot sarventyngät. Vieressä maassa oli epämääräinen kasa katkeilleita luita. Eräs ohikulkija pysähtyi kertomaan, että oli ihmetellyt niitä jo jokusen vuoden ajan. Kallo oli saanut kunniapaikkansa vasta aivan hiljattain.

 

Olen nähnyt kuolleita eläimiä. Mutta en koskaan niin isoa kuollutta eläintä Helsingissä, pienessä kaupunkimetsässä, aivan kerrostalojen kupeessa. Asia kutsui tutkimaan.

 

Lähimetsässä liikuskelee silloin tällöin peuroja ja kauriita, ja epäilin, että luut olisivat kuuluneet sellaiselle. Mutta kallon muoto ei täsmännytkään. Sekä peuralla että kauriilla sarvet lähtevät päälaelta suoraan ylöspäin, eivät pään sivulta. Mitä enemmän tuijottelin ottamaani valokuvaa ja kuvia eri eläinten kalloista, sitä enemmän se alkoi näyttää lehmältä.

Miten vastenmielinen ajatus, että joku kiikuttaa metsään kuolleita lehmiä. Miksi kukaan niin tekisi?

 

Mutta luut ovat vanhoja. Kaikki pehmeä oli hävinnyt jo aikaa sitten. Pienen selvittelyn ja kyselyn jälkeen kuulin, että luita on ollut metsässä jo useita kymmeniä vuosia.  Ja tarkemmin ajateltuna, olen nähnyt oudompiakin asioita metsissä, joita on kauan sitten pidetty kaatopaikkoina. Vielä vähemmän metsään kuuluvia, vielä hitaammin maatuvia. Jos jotakin vie metsään, se ei katoa, vaan jää sinne. Joku on päättänyt hävittää lehmän ylimääräiset osat, mutta jättikin ne herättämään ihmetystä vielä pitkän ajan jälkeenkin.

 

Iltahämärissä tekee mieli vähän höristää korvia. Vieläköhän lehmän haamu ammuu metsässä?