Oodi sateelle

  

”Menettekö te tänään metsään?” kysyy silloin tällöin jonkun lapsen vanhempi sateenvarjonsa alta päiväkodin pihassa.

                      ”Mennään metsään leikkimään lätäkköleikkejä”, vastaan sadetakin hupun alta.

                      Sadepäivän leikit ovat parhaita, vaikka eteisessä odottava kuivauskaappirumba ei suosikkiasioihin kuulukaan. Tiedän monta päiväkotia, joissa hyvin herkästi jäädään sisälle, jos ulkona sataa, tulee, on pakkasta, on hellettä tai melkeinpä mikä hyvänsä sää. Olen onnellinen siitä, että olen löytänyt työpaikan, jossa eletään periaatteella ”ulkoilmaelämää säällä kuin säällä”.

 

En ole koskaan saanut aivan otetta tavasta puhua kauniista tai rumasta ilmasta. Minun mielestäni maailma on sateella kauneimmillaan. Kesäsateessa metsä hehkuu vihreää. Järven pinta väreilee pieniä renkaita ja jokainen pisara värjyy hetken veden päällä ennen putoamista. Vaaran päältä näkee matalalla roikkuvat pilvet, mutta seuraava vaara näkyy vain tummana kohtana sateen takana. Meren rannalla meri ja taivas häviävät jonnekin sateen sekaan, niin että ei enää erota, missä meri loppuu ja taivas alkaa, liikkuuko sumun läpi erottuva laiva merta vai taivasta pitkin, onko sittenkään olemassa merta ja taivasta vai vain pelkkää sadetta.

Kerran sateen jälkeen aurinko paistoi ja tuulenpuuska varisutti puista vettä päälleni. Ja minä jäin keskelle sateenkaarta.

Sade tuoksuu ihanalta ja kuulostaa ihanalta. Pieni ropina puiden lehdillä, valtavalla voimalla maahan paiskautuva kohina.

Sadepäiväretkissä on myös se hyvä puoli, että vaikka retkeilisi Suomenlinnan vilkkaimmilla auringonottokallioilla tai Nuuksion tunnetuimmilla rengasreiteillä, saa yleensä olla aivan rauhassa.

 

Olen lukenut viime aikoina virolaisen Valdur Mikitan esseekokoelmaa Kantarellin kuuntelun taito. Se ansaitsee vielä aivan oman blogitekstinsä, ehkä useammankin. Mutta Mikita sai ajattelemaan myös vesisadetta kirjoittaessaan ihmisen luontoherkkyydestä:

”Nykymaailman meno tahtoo heikentää ihmiselle luontaista synnynnäistä herkkyyttä. Sateenpitävät vaatteet ovat käteviä, mutta ne sekoittavat ihmisen sisäisen ilmapuntarin – sadeviitan omistajan ei tarvitse enää arvailla tulevaa säätä. – – Elämä on siirtynyt sadeviittojen alle ja sisätiloihin, mikä turruttaa mieltä.”

Uskon, että ajoittainen kastuminen tekee hyvää ihmiselle ja käsitykselle luonnosta. Maailma on sateella eri kuin auringonpaisteessa ja olisi surullista, jos sitä ei koskaan näkisi. Jos ei koskaan olisi märkä ja viluinen, ei ehkä muistaisi, miten ihanaa onkaan kiivetä saunan lauteille lämmittelemään ja miten hyvältä tuntuu saada kuivat sukat jalkaan.

Samaa sanoo myös Kirsi Kunnas – tai sateenvarjo, kuinka vain.

 

Näin puhui sateenvarjo

 

Kun sataa, pikku Marjo

unohda sateenvarjo,

edes joskus, pikku Marjo.

Älä sitä avaa,

sillä jos et koskaan

suin päin ravaa

räntäsade-vesiloskaan

etkä sateen anna

otsaasi koskea

etkä tuulta päästä

puraisemaan poskea

et tiedä mitään sadesäästä!