Mustarastas ja muita ystäviä

 

Pitkän talven olit hiljaa

Et kertonut kylmästä, pimeästä, nälästä

Ei talvella puhuta

Silloin selviydytään

 

Minä ehdin lähes unohtaa

miltä sinun äänesi kuulosti

 

Mutta nyt on kevät

Sinä istut oksalla ja kerrot kaiken

kerrot lakkaamatta

Enkä minä väsy kuuntelemaan

 

Iltahämärän aikaan Lammassaaressa kaikki ystävät olivat kertomassa kuulumisia. Mustarastas liversi taukoamatta lepän oksalla, eikä ihanampaa ääntä ehkä ole. Taivaanvuohi päkätti joka kerralla eri suunnassa eikä kertaakaan halunnut näyttäytyä. Kanadanhanhet, valkoposkihanhet ja merihanhet töräyttelivät toisilleen. Haapanat, töyhtöhyypät, peipposet ja västäräkit juttelivat kaikki omaa asiaansa. Kaikkien keskellä seisoi harmaahaikara tyynesti paikoillaan eikä sanonut mitään.

 

Minä haluaisin tuntea kaikki linnut. Nähdä ja kuulla ne, istua hiljaa kiikareiden kanssa katsomassa. Laskea kiikarit, sulkea silmät ja vain kuunnella.

 

Muutamana keväänä olen aloittanut oman ”tunnista sata lajia vuodessa” -listan, enkä ole päässyt lähellekään sataa. Mutta joka kevät olen saanut muutaman uuden tuttavuuden. Tänä keväänä aivan kotikulmilla isokoskelot ovat sukellelleet joessa ja rannassa sirkutti pienen pieni hippiäinen. Kaksi vuotta sitten makasimme teltassa hiukan tyrmistyneinä kuuntelemassa kaakkureita. En ihmettele yhtään, että niitä on joskus epäilty kummituksiksikin, ääni oli niin tuskainen ja hurja. Aamulla ne uiskentelivat järvellä muina lintuina kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Toinen mystinen kohtaaminen oli kaulushaikaran pitkä, matala huuto, josta en vieläkään ole varma, kuulinko sen todella vai kuvittelinko vain.

 Viime kevään suuri rakkauteni oli satakieli. Sen paluuta vielä odottelen.