Kohtaaminen

 Matkustin lähijunassa perhosen kanssa.

Se sai rattaissa istuvat lapset kiljahtelemaan ilosta. Aikuiset katsoivat sitä hämmästyneinä. Kuin olisivat miettineet, oliko se todellinen, vai sittenkin merkillistä unta. Ja ennen kuin ehti päättää, kumpaa se oli, se oli jo lentänyt ohitse.

Se oli suuri, kaunis suruvaippa. Se ei ehkä itse aivan tiennyt, missä oli, mutta selvästikään ei siellä, missä sen olisi pitänyt olla. Se tutkiskeli junan katossa olevia valoja, lepatteli hätääntyneen oloisena sinne tänne. Lopulta se löysi itselleen piilopaikan oven alareunasta.

 

Juna pysähtyi Pasilassa ja ovet aukesivat. Ajattelin, että ehkä perhonen jäi pois kyydistä. Ehkä se oli halunnut matkustaa Pasilaan. Eihän sitä perhosista tiedä, mitä ne aikovat.

Oven alareunassa näkyi jotain, mutta ehkä se kuului oveen.

 

Rautatieasemalla muut ihmiset menivät ensin ulos, tällä kertaa vastakkaisella puolella olevasta ovesta. Minä en voinut lähteä ennen kuin tiesin, oliko perhonen vielä junassa.

Siellä se istui. Oven alareunaan jähmettyneenä. Mutta elossa se oli. Se liikautti vähän jalkojaan, kun menin lähelle.

Tuuppasin sen varovasti irti ovesta ja autoin sen taskusta löytyneelle paperinpalalle. Se takertui siihen kuin hengenhädässä.

 

Pahinta oli, etten tiedä, mikä perhoselle olisi oikeasti ollut parasta, vai olisiko mikään. Oli maaliskuu, ulkona vielä kylmä, oliko siellä mitään, mitä perhonen olisi voinut syödä? Mutta junassa ei ainakaan ollut. Tuntui sietämättömältä jättää se sinne.

 

Saattelin suruvaipan Kaisaniemen puistoon. Jätin sen pensaan alle kiviaidalle istumaan. Toivottavasti sillä oli siinä parempi olla.

Vähän aikaa piti miettiä, minne olin ollut matkalla, mitä aioin keskustassa tehdä. Melkein kuin pala minustakin olisi jäänyt siihen aidalle istumaan.