Sekasin

 Vuodenvaihteen tienoilla Maailmantuska oli levoton. Usein se on ihan rauhallinen ja viihtyy omissa oloissaan. Nuokkuu sohvannurkassa, ehkä välillä kohottaa sieltä päätään. Mutta joskus sillä on paljon asiaa ja se kaipaa huomiota, keskusteluseuraa ja toimintaa.

Kävin Maailmantuskan kanssa monta pitkää keskustelua siitä, mitä pitäisi tehdä. Halusin tehdä jotain konkreettista, omissa käsissä tuntuvaa. Ei liian tiukkaa sitoutumista vaativaa. Ja miten löytää tasapaino siihen, että olen mielelläni tekemisissä ihmisten kanssa, mutta liika sosiaalisuus uuvuttaa? Mikä toisi tunteen, että teen jotain, mutta ei kuormittaisi liikaa?

Jatkoin keskustelua erään ystäväni ja puolisoni kanssa. Selailin nettiä, lähetin muutaman sähköpostin. Videohaastattelu oli samana aamuna, kun aloin miettiä, mahtaako kurkussa tuntuva pistely olla koronaa.

 

Lopulta maaliskuussa, haastattelun, koronan ja koulutusmateriaalin läpikäymisen jälkeen tein ensimmäisen päivystysvuoroni Sekasin-chatissa.

 

45 minuuttia kestävät keskustelut ovat minulle intensiivisiä keskittymisen hetkiä. Uppoudun lukemaan viestejä ja etsimään oikeita sanoja juuri sille ihmisille. Joskus nousee hiki pintaan kun mietin, mitä ihmettä minun oikein pitäisi sanoa. Parhaimmillaan keskustelu taas virtaa sujuvana ja syvällisenä pohdintana, jossa on helppo ymmärtää toista ihmistä. Joskus mietin, kumpi meistä loppujen lopuksi sai keskustelusta enemmän. Joskus (usein) haaveilen siitä, miten ihanaa olisi omistaa taikasauva, jolla kaikki ongelmat ja murheet saisi katoamaan. Mutta ei minulla ole sellaista, eikä kukaan tunnu odottavankaan, että olisi. Kultaa on se, että saa kertoa ja joku kuuntelee.

 

En missään vaiheessa ollut edes erityisen huolissani siitä, että keskustelujen käyminen tuntuisi raskaalta. Minun on helppo viestiä kirjoittamalla, se ei kuluta samalla tavalla kuin jatkuva ihmisten keskellä oleminen. Kukaan ei myöskään vaadi minua päivystämään väsyneenä ja pahalla tuulella, vaan voin tehdä sitä silloin, kun minulla on sille hyvä hetki. Keskustelun jälkeen mielessä pyörivät asiat voi purkaa muille päivystäjille ja sitten jatkaa omaa päivää hyvän olon kanssa.

 

Olen ajatellut Maailmantuskaa paljon viime aikoina, ja kirjoittanut siitä myös. Ja mitä enemmän ajattelen sitä, sitä tärkeämmältä se tuntuu. Se on tuska, eihän se itsestään mihinkään pääse. Mutta sen seura on tuskallista useimmiten silloin, kun pystyisin tekemään jotain, mitä en vielä tee. Joka kerran, kun olen kuunnellut Maailmantuskaa ja tehnyt, mitä se pyytää, olen saanut itselleni kevyemmän, iloisemman mielen. Ja Maailmantuska voi jäädä sohvalle peiton alle näkemään unia hyvästä maailmasta.