Haurasta valoa

 Tällä viikolla valo tuli. Pitkän pimeän jälkeen se tuntui todella olevan täällä. Aamupäivällä istuin töissä lasten kanssa nauttimassa siitä, miten auringonvalo tuli kasvoille. Viideltä lähdin kotiin, ja taivas oli yhä vaalea. Ilmassa tuntui keväältä.

 

Helmikuuhun tiivistyy monta asiaa, jotka tekevät minut onnelliseksi. Helmikuussa on syntymäpäiväni ja hääpäivämme. Ja helmikuussa valo palaa.

 

Tänä vuonna helmikuun alkua haittasi vielä tammikuussa sairastettu korona. Sekä minä että puoliso pääsimme taudin kanssa melko vähällä, mistä olen kiitollinen. Mielen oli kuitenkin vaikea sietää sitä, miten hitaasti keho palautui. Mieli olisi kaivannut ulkoilmaa ja liikettä, keho peiton alle käpertymistä. Hiihtokausikin oli parhaimmillaan ja minä mietin huolestuneena, ehtisikö kevät tulla ennen kuin pääsisin hiihtokuntoon.

 

Onneksi olo koheni. Talitintti lauleli keväästä ja aurinko oli kirkas, latu oli hyvässä kunnossa. Hiihtäminen on myös helmikuun parhaita asioita. Vauhti on riittävän hidas, että ehtii ajatella, ja tarpeeksi nopea, että ajatukset eivät jumitu. Hiihtäessä ongelmat selkenevät, työasiat karisevat mielestä ja teksti rakentuu kuin itsestään.

 

Ja hiihtäessä on hyvä katsella valoa. Lumisateen jälkeen se on pehmeän valkoista. Joskus kullanhohtoista, joskus pelkää sokaisevaa kirkkautta. Mutta jollakin tavalla kaikkein kauneinta valo on alkuillasta. Silloin se on kovin herkkää ja haurasta, melkein jo lipumassa pois, mutta silti se on todellista. Ja joka päivä se jaksaa olla täällä vähän kauemmin.