Talvi

 Jokaisesta lumihiutaleesta on tullut kiitollisuudenaihe. Jokainen kerta, kun katsoo ulos ja maa on valkoinen, tuntuu ihmeeltä.

 

Tammikuussa 2020 valmistelimme häitä. Viestittelin valokuvaajan kanssa ja suunnittelimme kuvaushetkeä talvisessa metsässä. Ei se haitannut, ettei tammikuussa ollut lunta. Helmikuussa varmasti olisi.

 

Helmikuu tuli, häät tulivat ja olivat ihanat, mutta metsäkuvat jäivät haaveeksi. Vettä satoi kaatamalla.

Sen jälkeen talvi ei kertaakaan ole tuntunut itsestään selvältä. Useamman kerran yllätin itseni miettimästä, olisiko nyt hyvä hetki muuttaa jonnekin pohjoiseen ja nauttia talvesta, kun vielä voi. Miten pitkään sielläkään enää voisi?

 

Onneksi tuli tammikuu 2021, pakkanen ja lumisade. Hiihdin työmatkaa ja hehkutin sitä kaikille, ihan vain siitä onnesta, että voi hiihtää.

 

Ja onneksi tuli tammikuu 2022. Vuoden ensimmäisenä päivänä kävelimme jäätä pitkin Vuosaaren edustalla olevalle Huomenlahja-saarelle. Pienelle saarelle, jonka kalliot nousivat korkealle ja jonne tuskin olisimme edes päässeet muuten kuin jäätä pitkin. Maailma oli kirkas ja kaunis, jää sulautui yhteen taivaan kanssa.

 

Talvisessa Nuuksiossa kuuntelin sitä, miten hiljaista kaikki on. Kun pysähtyy, kun vaatteet eivät kahise, ei kuulu mitään. Ihmisiäkään ei juuri näkynyt. Kukaan ei jutellut. Mietin, milloin olen edellisen kerran ollut niin syvässä hiljaisuudessa. Ehdottomasti lempiääneni.

Sitten äkkiä kuului pieni piipitys. Ja toinenkin. Töyhtöpää vilahti oksien välissä. Töyhtötiaiset vaihtoivat vähän aikaa kuulumisia, ja minä kuuntelin ja yritin ymmärtää.   

 

Kiitos talvi, että tulit. Pysythän täällä vielä pitkään.