Pimeä

 

Ja siinä me istuimme, keskellä pimeääkin pimeämpää järveä pimeän taivaan alla.

                      Kotona ollessani en ollut juurikaan kiinnittänyt huomiota valon ja pimeän vaihteluun. Pimeä oli pimeää ja valo valoisaa. Jos en halunnut olla pimeässä, saatoin aina sytyttää lampun. Mutta ulkona vietetyt yöt ja kellarissa piileskely olivat opettaneet, että oli erilaisia pimeyksiä. Oli sysipimeyttä, niin täydellistä sokeutta, ettei nähnyt omaa kättään, vaikka olisi vienyt sen silmiensä eteen. Oli kuutamoyön pimeyttä, joka oli niin valoisaa, ettei oikeastaan edes tuntunut pimeältä.

                      Ja sitten oli se hetki, jolloin sysipimeys muuttui aamua edeltäväksi pimeäksi. Se oli vielä kaukana valoisasta, ei oikeastaan edes hämärää, mutta se oli vähemmän pimeää.

 

Ylläoleva on katkelma tekeillä olevasta romaanikäsikirjoituksestani. Sitä kirjoittaessani uppouduin pitkäksi aikaa ajattelemaan pimeää, miettimään, mitä pimeä oikeastaan on ja mitä sillä tarkoitetaan. Ja nyt, kun aamut, illat ja yöt ovat pimeää täynnä, tuntui hyvältä jatkaa pohdintaa.  

Pimeydeksi tulee kutsutta niin erilaisia asioita. On pimeää, jos ei näe lukea. On pimeää, kun aurinko on laskenut, vaikka katulamput palavatkin. On pimeää, kun katulamppuja ei ole. Marras- ja joulukuussa on lähes koko ajan pimeää. On pimeää, kun on niin pimeää, ettei ole ihan varma, onko tullut sokeaksi vai onko vain pimeää.

  

Välillä ihmiset miettivät, eikö ole kauheaa olla pimeässä metsässä. Mutta minä en ole koskaan pelännyt metsässä muuta kuin toisia ihmisiä. Sekään ei liene mitenkään järkevä pelko. Yleensä ihmiset, joita metsässä kohtaa, ovat mukavia ja kohteliaita. Mutta uutiset telttapaikoilla rähisijöistä vaivaavat, ja Bodomjärven murhat eivät kai vanhene koskaan. Ne olivat mielessä, kun ensimmäisen kerran olin yötä metsässä. Olin etukäteen olettanut pelkääväni myös pimeää, mutta pimeän tullessa minulle tulikin rauhallinen, turvallinen olo. Ei minua kukaan tule häiritsemään, kun olen keskellä pimeää.

Sittemmin lakkasin pelkäämästä ihmisiäkin, mutta pimeä metsä pysyi ystävänäni.

 Ehkä loppuvuoden pimeä tuntuukin niin raskaalta siksi, että arkielämä ei anna suhtautua siihen ystävänä. Kaiken lisävalon turvin on pystyttävä samaan kuin valoisanakin aikana. Mutta jos on oikeasti pimeässä, se rauhoittaa. On pakko pysähtyä, kun on liian pimeää liikkumiseen. Syysmyöhällä mökkeillessä istuimme puolison kanssa tunteja lukemassa yhden kynttilän valossa. Kotona ryhtyy herkästi puuhaamaan jotain muuta, mutta pimeässä ei voi.

 Kyllä, siitä huolimatta kirjoitan tätä illalla, valot päällä. Ehkä kohta pitäisi hetkeksi sammuttaa valot ja vain olla.