Kädet taikinassa

Minä, niin kuin moni muukin, ryhdyin koronan myötä leipomaan hapanjuurileipää. En varsinaisesti koronan vuoksi, enkä edes tiennyt aloittaessani, että kyseessä on jonkinlainen muoti-ilmiö. Minun vain teki mieli kokeilla, miten voisin tehdä leipää alusta asti itse. Niinpä tein juuren ja ryhdyin leipomaan.

Nyt meillä on eletty hapanjuurileivällä jo yli vuoden ajan, ja muuta leipää ei juuri syödäkään. Kesällä täytyi muutaman kerran ostaa leipää, kun helteiden vuoksi jo ajatus uunin lämmittämisestä tuntui sietämättömältä. Sitä edellisen kerran meillä taisi olla kaupan leipää vuosi sitten syksyllä, kun en vatsataudissa kyennyt leipomaan eikä puoliso kokenut vielä hallitsevansa koko prosessia itsekseen.

Hapanjuurella leipominen rytmittää ja rauhoittaa elämää. Jos juuren kanssa yrittää kiirehtiä, saa vain huonoa leipää ja pahan mielen. Täytyy tehdä rauhassa. Jos aikoo syödä leipää ylihuomenna, täytyy ruokkia juuri jo nyt ja tehdä huomenna taikina. Mutta vaikka leipä tarvitsee aikaa itselleen, se ei juurikaan vaadi sitä minulta. Mikään työvaihe ei vie viittätoista minuuttia enempää aikaa, useimmat paljon vähemmän. Taikina viihtyy omassa rauhassaan, kunhan sitä muistaa silloin tällöin käydä huomioimassa. Mieli lepää, kun kädet voi upottaa taikinaan.

 

Leivon kaikenlaisia leipiä, mutta eniten meillä syödään ruisleipää. Sen leipomisen prosessi kulkee meillä yleensä suunnilleen näin:

 

1.      Joko minä tai puoliso katsoo leipälaatikkoon, tarkistaa pakastimen ja toteaa: ”Pitäisi varmaan tehdä lähipäivinä leipää.”

2.      Muistan aamulla työmatkalla, että piti tehdä leipää ja lähetän puolisolle viestin: ”Ruokkisitko juuren tänään?”

3.      Puoliso tekee etätöitä kotona, joten olen delegoinut juuresta huolehtimisen pitkälti hänelle. Jääkaapissa majaileva juuri otetaan huoneenlämpöön ja sille ryhdytään syöttämään vähän kerrallaan vettä ja ruisjauhoja.

4.      Minä tulen iltapäivällä töistä kotiin ja tarjoilen lisää ruokaa raskille eli esitaikinalle.

5.      Yön aikana raski alkaa nousta ja kuplia.

6.      Aamulla raskista tehdään taikina. Se tekee, jolla on parhaiten aikaa ja intoa. Raskiin laitetaan suolaa ja kuminaa, ja sitten lisätään jauhoja. Suosikkimme on savulta tuoksuva riihisuisjauho. Jos tekee mieli vähän pehmeämpää leipää, vähän vehnäjauhoja. Tiedän, että joidenkin ihmisten mielestä vehnä ei kuulu ruisleipään, mutta meillä ruisleipää kutsutaan ruisleiväksi, vaikka siinä vähän vehnää olisikin.

7.      Taikina saa kohota pöydällä useamman tunnin.

8.      Minä tulen töistä kotiin ja kun jaksan, ryhdyn leipomaan. Ja tässä kohtaa suurpiirteinenkin leipuri on tarkka: minulla on tapana punnita taikinanpalaset, että leivistä tulee suunnilleen saman kokoisia. Otan taikinasta pienen palasen, punnitsen sen (yleensä noin 80-90 grammaa), pyöritän palloksi ja laitan pellille. Jos taikina on kovin löysää, luovun suosiolla pyörittämisestä ja vain laitan. Sirottelen päälle reilusti jauhoja ja taputtelen pyöreitä, Reissumiehen tapaisia leipiä. Pistelen leivät haarukalla.

9.      Leivät saavat kohota pöydällä liinan alla tunnin tai mielellään useammankin.

10.  Paistan leipiä samana iltana suunnilleen 20 minuuttia.

11.  Leivät leikataan saksilla auki mahdollisimman pian sen jälkeen, kun ne ovat tulleet uunista. Heti, kun sormet eivät pala.

12.  Joka kerran, kun saa tuoretta leipää eteensä, tekee mieli syödä sitä enemmän kuin oikeastaan edes jaksaisi.