Omassa seurassa

Joskus pitkän ja sosiaalisen työviikon jälkeen minusta tuntuu, että parasta, mitä voin tehdä, on pakata reppuun ainakin eväät, ehkä myös riippumatto ja makuupussi. Laittaa puhelimen netti pois päältä ja unohtaa hetkeksi vastaamista odottavat viestit. Jättää kotiin puoliso, opiskelutehtävät ja pesemistä odottavat lattiat. Lähteä lyhyeksi tai pidemmäksi ajaksi metsään ja vain olla.

 

Kun menin ensimmäistä kertaa yksin yöksi metsään, olin ajatellut valmiiksi kaikki mahdolliset ja mahdottomat pahat asiat, jotka minulle voisi retkellä tapahtua. Päätin lähteä niistä huolimatta. Lupasin itselleni, että voisin tulla vielä saman iltana takaisin kotiin, jos oleminen tuntuisi liian vaikealta. Loppujen lopuksi minua jännitti matkalla kotoa bussipysäkille. Sen jälkeen kaikki oli hyvin. Olin menossa metsään, olin turvassa.

 

Kun olen yksin eikä voi keskittyä toiseen ihmiseen, olen paremmin läsnä metsässä. Näen ja kuulen eri tavalla, erotan asioita, joita en seurassa välttämättä edes huomaisi. Kävelen usein hitaammin ja hyvin tietoisena siitä, miltä polku tai pitkospuut tuntuvat jalkojen alla. Istahdan jokaiselle järvenrantakalliolle hetkeksi katsomaan, miltä järvi ja metsä siitä kulmasta näyttävät.

Siinä samalla luovuus herää kuin itsestään. Ajatukset virtaavat vapaina, niitä tipahtelee mukaan puiden oksilta ja vesipisaroista. Tätä blogitekstiä luonnostelin Tyynelän laiturilla Nuuksion Pitkäjärvellä. Useamman kerran olen yön pimeässä huomannut pulppuavani ajatuksia ja kirjoittanut niitä kiireesti puhelimeen muistiin ennen kuin ne katoavat.

 

Kun kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella eikä tehdä kompromisseja, voin tehdä juuri niin kuin minusta tuntuu hyvältä. Kuunnella omia ajatuksia, tunteita ja tarpeita. Voin kävellä juuri niin paljon tai vähän kuin minua haluttaa, syödä silloin kun on nälkä, virittää riippumaton ja mennä sinne makaamaan sitten, kun siltä tuntuu.

Nukun metsässä usein melko kevyttä unta. Saatan herätä yön aikana monta kertaa ympäriltä kuuluviin ääniin ja valon ja lämpötilan vaihteluihin. Mutta kun ei ole kiire minnekään, sille voi antaa rauhassa aikaa. Maata valveilla ja nauttia olemisesta, jos ei saa unta. Herätä ja nukahtaa uudestaan niin monta kertaa kuin tuntuu hyvältä. Nousta kun tuntuu, että olen levännyt tarpeeksi ja sitten keittää kaikessa rauhassa puuron ja kahvit.

Sellaisen retken jälkeen minä olen taas paljon parempi puoliso, ystävä ja opettaja.

 

Ensimmäistä kertaa kokeilin yksin retkeilyä Kolilla muutama vuosi sitten. Aloitin hyvin kevyesti: vuokrasin riippumattopaikan erään majoituspaikan takapihalta. Hintaan kuului hyvä aamupala ja mahdollisuus käydä saunassa pesulla. Sieltä käsin oli hyvä tehdä päiväretkiä. En oikeastaan edes mieltänyt olevani yksin. Lähellä oli koko ajan muita ihmisiä ja oikeasti yksin lähteminen, vaeltaminen ja yöpaikan etsiminen oli vielä vain haaveissa. Mutta yhtenä aamuna aamupalaa syödessä satuin vaihtamaan kuulumisia viereisessä pöydässä istuvien vanhempien naisten kanssa. He olivat viettäneet yönsä sisällä ja miettivät, oliko minua palellut yöllä ulkona. Vieläkin vähän naurattaa, että he julistivat minut esimerkki-ihmiseksi. Tein kuulemma juuri sitä, mistä he olivat aina vähän haaveilleet, mutta eivät sitten kuitenkaan uskaltaneet tehdä. En muista, mitä vastasin, mutta tiedän ajatelleeni, että on parasta tehdä se, mistä haaveilee, vaikka se vähän pelottaisikin.