Karvarouskuja

 

Olen monta vuotta haaveillut sienestämisestä. Sienikeitosta ja -pastasta, sienistä missä tahansa muodossa. Rakastan ajatusta siitä, että voisi syödä ruokaa, joka on kasvanut lähellä ja jonka on itse kerännyt. Ongelmana kuitenkin oli, että tunnistin varmuudella vain kärpässienen. Selailin sienikirjoja, mutta en sittenkään uskaltanut luottaa siihen, että tunnistaisin sienet oikein. Etelä-Suomesta ei tullut mieleen ketään kokenutta sienestäjää, jonka olisin voinut pyytää mukaan metsään. Onneksi äiti yleensä antaa purkillisen kuivattuja tatteja, kun siellä käy kylässä.

 

Loppukesän metsäretkellä minulle tuli tunne, että metsässä polun varrella kasvoi karvarouskuja. Siellä ja täällä, aina muutama vähän matkan välein. Vaaleanpunaisia, raidallisia, jotenkin kovin lystikkään näköisiä.

Olimme lähteneet metsään vain retkelle, emme sieniretkelle, joten sienikirja ei tietenkään ollut mukana. Netti toimi heikosti. Mistään ei saanut varmistettua, oliko oletukseni oikea, joten jätimme sienet keräämättä.

Mutta niitä tuli vastaan yhä vain lisää. Alkoi harmittaa. Jos ne sittenkin olisivat karvarouskuja ja nyt vain jätämme hyvän saaliin metsään? Päätin kokeilla puhelinkonsultaatiota.

Äidin kuvaus karvarouskuista oli, että ne ovat vaaleanpunaisia, raidallisia ja pinta tuntuu siltä kuin silittäisi pientä possua. Kun jalan taittaa, siitä pitäisi tihkua valkoista nestettä. 

 


Kuvaus sopi löytämiimme sieniin, joten keräsimme ne mukaan, kun niitä tuli vastaan. Ja niitähän tuli. Pieniä ja isoja, kaikki vastustamattoman söpön näköisiä. Lapsena olin kuvitellut karvalaukun satusieneksi: vähän muumimamman käsilaukun muotoiseksi, vaaleanpunaiseksi ja karvaiseksi. Muistan olleeni vähän pettynyt, kun minulle selvisi, että se on ihan oikea, sienen näköinen sieni. Nyt en enää ollut.  

Kun netti alkoi toimia paremmin, lähetin äidille kuvan tunnistuksen varmistamiseksi. Kotona tarkistin asian vielä sienikirjasta, ja päätin uskoa, että olimme löytäneet karvarouskuja.

Ensimmäiset sienet paistoin ryöppäyksen jälkeen pannulla ja söimme ne leivän päällä iltapalaksi. Osa meni pakastimeen odottamaan sienipastapäivää.

Ehkä syksymmällä rohkenisi tunnistamaan suppilovahveroitakin.

 

Kommentit

Suositut tekstit