Puutarhakateutta

 Podin pitkään puutarhakateutta. Kävelin ihaillen ja kateellisena palsta-alueiden ohi, haaveilin omista marjapensaista ja sormien työntämisestä multaan. Mutta en tehnyt mitään konkreettista oman palstan hankkimiseksi. Pelkäsin, että minusta ei olisi siihen. Minulla on viherpeukalo keskellä kämmentä. Huomattava osuus hoitooni päätyvistä kasveista kituu ja kuolee. Työkaveritkin nauravat edelleen traakkipuulle, joka alkoi tehdä kuolemaa heti minun vastuulleni jäätyään. Lisäksi palstan luultavasti halusi moni muukin – miksi missään siis olisi vapaata palstaa minua varten?

Puutarhakateus kuitenkin vain jatkui vuodesta toiseen ja vähitellen se alkoi tuntu uuvuttavalta. Kateus on melko epämiellyttävä tunne. Sitä on kuitenkin tarpeen kuunnella, että voisi tehdä omasta elämästään parempaa.

Talvella ryhdyin vihdoin ottamaan selvää palstoja vuokraavista yhdistyksistä. Soittelin ihmisille, kirjoitin sähköposteja. Joka paikasta vastattiin, että tällä hetkellä monet muutkin helsinkiläiset haluavat palstan ja omaansa voi joutua odottamaan useamman vuoden.

Ilmoitin liittyväni jonon jatkoksi. Hyväksyin paikkani siellä ja jatkoin puutarhakateellisen elämääni.

Kunnes toukokuisena sateisena maanantaina työpaikalla kahvia juodessa luin sähköpostin: Hei, Sinulle on vapautunut viljelypalsta. Hyppelin kahvimuki kädessä hehkuttamaan hyvää onneani työkavereilleni. Seuraavana iltana pyöräilin vesisateessa rautakauppaan, ostin kuokan ja lähdin kääntämään maata.

Kesä meni pitkälti opetellessa. Ensimmäiseksi opettelin keittämään voikukkasiirappia. Olin siis saanut palstalta ainakin yhden herkullisen sadon. Sitten kaivoin parhaani mukaan voikukat ja kortteet ylös maasta.

Palsta olisi tarvinnut yhtä ja toista. Savinen maa olisi kaivannut enemmän multaa kuin mitä sinne kannoimme. Kasvit olisivat kaivanneet kastelua useammin kuin ehdimme kesällä palstalla käymään. Kitkeä olisi pitänyt enemmän.

Hetkittäin tuntui, että puutarhakateus vain hiukan muutti muotoaan, mutta jatkoi yhtä lailla voimissaan. Miksei naapurin palstalla kasva rikkaruohoja? Miksi äidin pinaatti kasvaa niin paljon isommaksi kuin minun? Miksi minun parsakaalini ei kuki ja joku käy syömässä lehtikaaliin reikiä?

Mutta hetkittäisestä kateudesta huolimatta seurasi se onnentunne, kun juhannuksen tienoilla keräsin ensimmäiset omat mansikat. Kun jokaisen ruuan sekaan pystyi laittamaan vähän omaa pinaattia ja mangoldia. Kun pakastimeen alkoi päätyä pusseja täynnä omia viinimarjoja ja karviaisia. Kun sai tehtyä kokonaisen aterian omista porkkanoista, pavuista, sipulista, kesäkurpitsasta ja kaalista.

Se riitti tekemään minut tyytyväiseksi. Ehkä ensi kesää ajatellen vähän viisaammaksi ja vähän taitavammaksi. Vähän luottavaisemmaksi siihen, että kasvit voivat pysyä hengissä minun hoidostani huolimatta.