Mustikkametsän mielenrauhaa

Tänä kesänä Sipoonkorvesta joutui etsimään mustikoita. Kiertelimme kaikki edellisten vuosien hyvät paikat. Puro oli kuivunut ja sen varrella kaikki varvut olivat tyhjiä. Rinteessä kasvavat mustikat olivat pieniä ja kurttuisia. Sielläkin, mistä vielä syyskuussa olimme keränneet isoja ja hyviä. Mustikat olivat minun kanssani samaa mieltä: kesällä pitäisi sataa enemmän. Kuivahtaneet varvut näyttivät surullisilta. Pihlajat riiputtivat kuivia, ruskeita lehtiä kuin olisi ollut jo syksy. Sammal mureni jalkojen alla niin, että tuntui julmalta astua sen päälle.

Valmistauduin henkisesti siihen, että palaisimme kotiin tyhjien ämpärien kanssa. Pakastimessa odottava hyvä hillasaalis lohdutti vähän, mutta ei kovin paljon. Minä olisin halunnut mustikoita myös.

Mutta lopulta se löytyi. Varvut riippuivat painavina isoista, pyöreistä mustikoista.

Mustikoita poimiessa ajan merkitys häviää. Reppu unohtuu jonnekin, mistä se toivottavasti vielä löytyy. Väliä on vain sillä, mistä löytyy seuraava sinisyyttään notkuva varpu. Toinen käsi ottaa varvusta kiinni, toinen nyppii marjat. Ja mieli lepää. Ajatukset virtaavat, mitään ei tarvitse jäädä pohdiskelemaan pidemmäksi aikaa. Seuraavaan varpuun siirtyessä ei edes muista, mitä edellisen kohdalla ajatteli. Marjastus on meditaatiota parhaimmillaan.

Muurahaisten valtatie oli kaivanut itselleen uran kuivaan sammaleeseen.   

 

Illaksi kävelimme Fiskträskin rantaan. Väsyneilläkin jaloilla kannatti mennä katsomaan, miten pilvet kuvastuivat vedenpinnasta. Hämärtyi.

Kohtasimme järven rauhasta nauttivan retkeilijän ja vaihdoimme muutaman sanan kauniista maisemasta ja kehnosta mustikkavuodesta. Metsässä vieraille ihmisille puhuminen on luontevampaa kuin missään muualla.

Keitimme nuudelit ja iltateen. Ripustimme riippumatot puiden väliin. Käki kukkui ehkä viimeisiä kertoja tälle kesälle.

 

Seuraavana päivänä paluumatka tuntui pitkältä. Jokusenkin kerran kävi mielessä, olisiko pitänyt tulla pyörien sijasta bussilla, tai pitäisikö ehkä asua jossain lähempänä metsää. Mutta mieli oli silti hyvä.

Kun istuimme penkille pitämään taukoa, paikalliset sorsat taapersivat jalkojen juureen ja ilmoittivat, että siinä istuminen tarkoitti sitä, että niille piti tarjota pullaa. Meillä ei ollut enää pullaa, pelkkiä mustikoita, ja ne aioimme viedä kotiin asti.